Haamujen tarina, luku 12

Hellouuu ^w^ ~

Kuvaustaukoilu riitti tältä erää, eikä se loppujen lopuksi edes kestänyt niin pitkään kuin aluksi suunnittelin. (En pysty näköjään olemaan pitkään erossa kamerasta hups) Oon kuitenkin kiltisti pysynyt lupauksessani, enkä ole siis kuvannut mitään uusia nukkejuttuja tässä välissä, kunnes koitti viime viikonloppu. Silloin tarinan kuvaaminen tuntui niin innostavalta, etten malttanut olla käymättä kuvaamassa pitkästä aikaa uutta osaa draamatarinaan. x)

Muttaah eiköhän mennä tarinan pariin :3
(Edelliseen osaan pääsee tästä)




picfic: Kuiskaus

Melody: *laahustaa tytön viereen*

Melody: Amanda, ole kiltti ja nouse ylös. Olet maannut täällä hangessa jo melkein viisi päivää putkeen..

Amanda: *kääntää selkänsä Melodylle* Mitä sitten? Minähän en tunne kylmyyttä enkä kipua enää, ja minulla on satoja pitkiä vuosia edessäni. Miksen tuhlaisi aikaani tässä?

Melody: Se on totta, ettet tunne fyysistä kipua,

Melody: - mutta me tunnemme silti henkistä kärsimystä. Sinun ikäväsi Travonia ja entistä elämääsi kohtaan on kasvanut niin suureksi, että tunnet sen jo tuskallisena kipuna sisälläsi. Eikö niin?

Amanda: Mitä väliä sillä on?

Melody: On sillä väliä! Amanda, jos sinä annat synkille tunteillesi liikaa valtaa, vaivut... no, niin sanottuun haamujen depressioon. Se ei ole mikään pikkujuttu.

Amanda: *kääntää päätään hieman* ..Mitä sinä tarkoitat?

Melody: On huhuttu, että haamun masentuessa hän vajoaa vielä kuollutta sieluakin synkemmälle tasolle. 

Melody: Jos painolasti murheista kasvaa liian isoksi, haamun ulkokuori kuihtuu liikkumiskyvyttömäksi. Jäljelle jää vain nuutunut ruumis, jonka sisällä hän joutuu asumaan koko loppuikänsä.

Melody: Tässä kuihtuneessa haamukuoressa et pysty puhumaan, et liikkumaan. Olet oman kuolleen kehosi vanki. 

Melody: Amanda... Jos et lakkaa murehtimasta Travonista ja entisestä elämästäsi, sinä joudut kärsimään siitä ikuisesti. 

Melody: Ethän sinä sitä tahdo? Ethän?

Amanda: *tuijottaa tyttöä lasittuneena* E-en..

Amanda: *vaipuu hiljaa ajatuksiinsa* En tietenkään.

~      ~      ~

Kelvin: *naureskelee huvittuneena* Niiden pikkupoikien ilmeet olivat kyllä näkemisen arvoisia. 

Juliet: *kikattaen* Totta! Olin vähällä kuolla nauruun, kun se poikalauma lähti meidän peräämme ja nimitteli meitä kelkkavarkaiksi.

Kelvin: No, saimmepahan hankittua sinulle nyt kunnon kelkan. En voi vieläkään uskoa, ettet ole koskaan laskenut mäkeä.

Juliet: *hymyilee ilkikurisesti* Ei minua pienenä uskallettu päästää koskaan ulos leikkimään. Kaikki aikuiset pelkäsivät, että halkaisen heidän lapsensa kahtia. 

Kelvin: *ottaa tytön kädestä huomaamattaan kiinni* Me olisimme tulleet mainiosti toimeen jo leikki-ikäisinä.

*tuijottavat toisiaan hetken hiljaa*

Kelvin: *irrottaa kätensä punastuneena* Eh.. Eiköhän kokeilla nyt tuota kelkkaa~

Juliet: Köh, niin tosiaan ^^' 

Juliet: *istahtaa kelkan kyytiin*

Kelvin: Oletko valmiina ensimmäiseen mäenlaskuun? Voin antaa sinulle vauhtia.

Juliet: *naurahtaa* Meidän pahisegomme kärsivät tästä kyllä aika pahasti. 

Dexter: Kärsimystä on niin monenlaista.

Dexter: *pitelee jalallaan kelkkaa paikoillaan* Ikävää joutua keskeyttämään iloinen talviriehanne.

Juliet: *nostaa hämillään katseensa*

Dexter: Minulla olisi hieman asiaa teille kahdelle.

Kelvin: *kohottaa kätensä valmiina hyökkäämään* Etkö nähnyt, että meillä on tässä muuta tekemistä?

Dexter: Voi Kelvin, älä nyt rupea hankalaksi. *lempeällä äänellä* Sofie?

Sofie: *ilmestyy paikalle aseen kanssa*

Sofie: *tähtää Julietia* 

Dexter: Haluatko harkita uudestaan, aiotko jutella kanssani vai et?

Kelvin: *vilkaisee Sofien epävarmaa otetta aseesta* Ei hän meitä ammu, mutta samapa tuo. Jutellaan vain.

Kelvin: Hyvä on, mistä tahdot puhua?

Dexter: Minä ja Sofie teimme aika ikävän löydön tänä aamuna.

Dexter: Lumen alta pilkotti Travonin vanhan ystävän, pidätysmääräyksien toimeenpanija Vieanna Holtin ruumis. Häntä oli ammuttu rintaan.

Dexter: *yrittää pidätellä raivoaan* Miksi hitossa te kaksi ette voineet jättää häntä henkiin? Ensin Amanda, sitten Vieanna. Keitä muita ajattelitte vielä listiä ystäväpiiristämme?

Kelvin: Mafiaryhmän jäsenenä sinulla ei ole varaa moralisoida tekoani.

Dexter: *kihisee vihasta* Kai sinä tajuat, että Travon vielä tappaa sinut ja luultavasti todella raa'alla tavalla?

Dexter: Amandan kuolema on tehnyt hänestä täysin lamaantuneen, mutta Vieannasta kuullessaan tilanne saattaa muuttua. Hänen patoutunut vihansa Amandan kuolemaa kohtaan purkautuu varmasti erittäin sotkuisesti.

Kelvin: *vilkaisee sivulleen mutisten*  Amandan kuolemasta puheen ollen...

Kelvin: *katsoo mietteliäänä Sofieta ja ajattelee* Ehkä minun olisi aika kertoa Sofielle muutama siihen liittyvä fakta. Se voisi sekoittaa pakkaa meille edullisella tavalla.

Kelvin: *kävelee hitaasti Sofien viereen*

Dexter: Hei, mitä sinä teet?

Sofie: *katsahtaa hämmentyneenä Kelviniin*

Dexter: Kelvin!

Kelvin: *kuiskaa jotain Sofien korvaan*

Sofie: *silmät laajenevat*

Dexter: Kelvin, mitä sinä teet?!

Sofie: *pudottaa aseensa*

Sofie: *pinkaisee juoksuun*

Dexter: Sofie! Odota, minne sinä menet?

Sofie: *mutisee* Minun on löydettävä hänet..

Dexter: Sofie, odota! *lähtee juoksemaan tytön perään*

~       ~       ~

Dexter: Odottaisit nyt. Kerro minulle, mikä on hätänä!

Dexter: *pysäyttää tytön* Sofie, mitä se typerys kuiskasi sinulle? Uhkailiko hän sinua?

Sofie: "Me olemme silmämestareita. Me aistimme asioita, joita muut eivät aisti. Esimerkiksi kuolleiden sielujen läsnäolon." Noin hän sanoi minulle, sanasta sanaan.

Dexter: Mitä hittoa se muka tarkoitti?

Sofie: *muistelee* Minä.. Minä olen nähnyt sen. Sinä päivänä, kun olimme matkalla juna-asemalle, huomasin kalliolla istumassa kaksi tyttöä. Voin vannoa, että se toinen tyttö... Hänessä oli jotain tuttua.
Hänen äänensä...

Sofie: Luulin sen olevan vain mielikuvitustani. En tajunnut, että silmämestareilla on kyky aistia asioita, joita muut eivät välttämättä näe tai kuule.

Dexter: Mitä sinä sitten näit?

Sofie: *tuijottaa lujasti kaukaisuuteen*
Amandan.