Kellosepän tarina, luku 22

Moi!

Oho, alle kuukausi edellisestä tarinasta! Tämänhän voisi ottaa ihan tavaksi. x)

Mä oon tällä hetkellä itse asiassa aika innoissani tän koko tarinan tilanteesta. Mulla on kerrankin ihan selkeä ja tarkka suunnitelma siitä, miten Kellosepän tarina päättyy ja kuinka monen osan päästä. Yleensähän nää mun "selkeät ja tarkat suunnitelmat" kaatuu johonkin käytännön ongelmaan, mutta ainakin vielä toistaiseksi tuntuu, että kaikki järjestyy!

Kiitos ihan hirmuisesti kaikille teille lukijoille, kun jaksatte pysyä mun blogin kyydissä edelleen. Mulle tulee aina suunnattoman liikuttunut olo, kun alan miettiä, että tää blogi on jo seitsemän vuotta vanha mutta porskuttaa silti eteenpäin teidän ansiostanne. :D <3 Ootte ihania. Kiitos kaikesta palautteestannekin, sitä on aina piristävää lukea! <3

picfic: Neuvoja uinuvalta pojalta

Sofie: Se oli ihan järjetöntä.

Sofie: Minä näin, kuinka Kelvinin silmät liikkuivat.

Sofie: Hän kääntyi hitaasti katsomaan minua, suoraan silmiini.

Dexter: Ja heti sen jälkeenkö hän puhui teille kellosepän etsimisestä?

Sofie: Niin juuri! Minä ja Amanda kuulimme sen molemmat. Hänen äänensä oli tosi heikko, mutta sanoista ei voinut erehtyä. Hän käski meitä etsimään kellosepän.

Dexter: Hmm, vai sillä lailla...

Sofie: Mitä nyt?

Sofie: Etkö usko minua, vai mistä nyt kiikastaa?

Dexter: Tietysti uskon, Softis! Minähän uskoisin sinua, vaikka kertoisit lounastaneesi itse hammaskeijun kanssa.

Dexter: *lysähtää selkänojaa vasten riisuen lasinsa* Tämä on vain aika kinkkinen tilanne.

Dexter: Sen on täytynyt vaatia Kelviniltä valtavasti voimia, että hän sai hetkeksi otteen kehostaan ja pystyi puhumaan teille peililoitsun läpi.

Dexter: Harmi vain, että hän tuhlasi kaiken sen voiman neuvoakseen meitä etsimään tyyppiä, jota olemme jo etsineet tuloksetta.

Sofie: Ehkä meidän pitäisi vain sitkeästi jatkaa etsintää. Kelvinin mielestä kelloseppä on selvästi ainoa keinomme saada loitsu purettua, joten emme voi luovuttaa.

Dexter: Mutta mistä me sitä heppua enää etsisimme? Emme tiedä hänestä mitään muuta kuin hänen hylätyn verstaansa osoitteen, ja sielläkin me olemme jo käyneet tutkimassa.

Sofie: *huokaisee* Taidat olla oikeassa.

Sofie: *nojautuu mietteliäänä pöytää vasten* Ainoa kunnollinen johtolankamme on Xena, mutta hänkään tuskin pystyy kertomaan meille, missä kelloseppä on.

Dexter: Ei varmasti, ellemme anna hänelle vastalahjaksi kasaa sormia ja varpaita hopeatarjottimella. *naurahtaa* Minä ainakin olen liian kiintynyt varpaisiini luopuakseni niistä.

Sofie: Hitto, miksei Kelvin voinut antaa meille edes pientä lisävihjettä? Emme etene ollenkaan.

Dexter: Sanos muuta. Meillä alkavat keinot käydä vähiin.

Dexter: *huokaisee* Ehkä voisimme virkistää aivojamme tilaamalla vähän pizzaa. Kunnon välipalan jälkeen kaikki näyttää aina selkeämmältä.

Sofie: *tuijottaa kirjahyllyä ajatuksiinsa uppoutuneena*

Dexter: Samalla voidaan avata se kaapissa lojunut Oreo-paketti! Ah, olin jo aivan unohtanut sen. 8)





Dexter: Mitä olet mieltä, Softis? Tilataanko parit pepperonipizzat?

Sofie: *vetää hyllystä kirjan sanomatta sanaakaan*

Dexter: Softis?

Sofie: *puristaa kirjaa käsissään ja mutisee*
On yksi keino, jota voisimme kokeilla.



Dexter: Mitä keksit?

Sofie: Muistat varmaankin, mikä on yksi vaikeimmista silmämestarin tempuista, jonka Kelvin osaa?

Dexter: Tarkoitatko REM-unien häirintää?

Sofie: Sitä juuri. Hänhän pystyy kuokkimaan kenen tahansa unissa ja hallitsemaan niitä tahtonsa mukaan.

Sofie: Sen tempun avulla hän pystyi kertomaan minulle kellosepästäkin. Hän käytti REM-unen häirintää apunaan näyttääkseen minulle vilauksen kellosepän verstaasta.

Dexter: Mitä oikein ajat takaa tällä kaikella?

Sofie: Minä vain mietin, että ehkä minä voisin tehdä saman tempun Kelvinille.



Sofie: Jos saisin otettua Kelviniin yhteyttä unen kautta, hän voisi kertoa minulle, mistä löydämme kellosepän.

Sofie: Minä aion oppia unien hallitsijaksi, Dexter.


~     ~     ~


Samaan aikaan ulkona~

Amanda: Sinun olisi pitänyt olla näkemässä se!

Amanda: Oli niin ilahduttavaa nähdä Kelvin puhumassa, vaikka hänen äänensä olikin kovin karhea ja heikko.

Amanda: Minä olen varma, että hän ja Juliet parantuvat pian. Sofie ja Dexter keksivät taatusti keinon parantaa heidät.

Travon: Peililoitsu voi olla kyllä hankala murtaa. Itse en ole niin varma heidän pikaisesta parantumisestaan.

Amanda: Mutta sitten kun he lopulta paranevat, hehän voivat muuttaa meidän luoksemme asumaan, eikö niin? Meidän talossamme on niin monta huonetta, että yksi niistä liikenisi varmasti heille!

Travon: *toteaa kylmästi* En usko, että pystyn asumaan saman katon alla niiden kahden kanssa.

Travon: *tuijottaa synkkänä eteensä* Olen pahoillani, Amanda, mutta en vain kykene yhteiseloon sellaisten nukkejen kanssa, jotka – no, tiedäthän...



Amanda: ...tekivät meille pahaa?

Travon: Jotka tekivät sinulle pahaa.



Travon: Siksi en pysty ottamaan myöskään tätä heidän pelastusoperaatiotaan tosissani. Se, että edes esittäisin välittäväni heistä, tuntuisi niin...niin kierolta ja väärältä.

Amanda: Ymmärrän kyllä, että olet heille vihainen, Travon.

Amanda: Minäkin olin vihainen aina, kun näin sinut mutten voinut puhua kanssasi. Minua suututti ihan hirvittävästi olla haamu, ja välillä kyllä huomasin syyttäväni tuskastani heitä.

Amanda: *hymyilee* Mutta nyt minä olen taas täällä ja kaikki on vallan mainiosti. Miksi siis vihoitella? Sitä paitsi ilman heidän apuaan en olisi koskaan saanut tavata Melodya tai muitakaan alueen haamuja. ^-^

Travon: *puuskahtaa* Tuo sinun kiltteytesi on joskus suorastaan pelottavaa, tiesitkös?

Amanda: Sinäkin olet kiltti, vaikket sitä haluaisi myöntää. ♥




Amanda: Travon, muuten... *pysähtyy ja kääntyy pojan puoleen*

Travon: Hm?

Amanda: Minulla olisi yksi hieman hassu kysymys, jonka olen jo jonkin aikaa halunnut kysyä sinulta.

Travon: Kysy ihmeessä.

Amanda: *hieman häpeissään* Muistoni haamuajoista ovat niin sekavia, etten ole enää varma, mikä oli totta ja mikä pelkkää mielikuvitustani. Siksi haluaisinkin varmistaa:

Amanda: Oliko se vain kuvitelmaani, vai menimmekö me sattumoisin kihloihin? ^///^



*pitkä hiljaisuus*

Travon: *hymyilee ujosti* Ei se ollut kuvitelmaasi.

Amanda: Eikö? Me siis menimme todella kihloihin? ♥

Amanda: *ilme kirkastuu* Oih, aivan ihanaa! Me olemme kihlapari!

Travon: Hyvä jos olet sitä mieltä. Minulla on ollut vaikeuksia ottaa asiaa esille paluusi jälkeen, koska en ole halunnut pelästyttää sinua.

Amanda: Senkin hupsu, ei sinun olisi sellaista tarvinnut pelätä!

Amanda: Mutta hetkinen.. Minullahan oli sormus, eikö ollutkin? Mitä sille kävi?

Travon: Eräs haamu otti sen sinulta.

Travon: Kun olit vajonnut tiedottomaan tilaan, tämä haamu antoi sormuksesi minulle.

Travon: Samainen haamu kirjoitti minulle myös sen loitsureseptin, jolla sain palautettua sinut takaisin elävien joukkoon.

Travon: En tiedä, miksi hän teki niin, mutta olen siitä ikuisessa kiitollisuuden velassa.

Amanda: Niin minäkin! Haamut osaavat olla kyllä mukavia.



Amanda: Mutta nyt kun olen taas täällä, voisitko antaa sen sormuksen minulle takaisin? Tuntuisi hienolta saada se taas sormeeni.

Travon: Itse asiassa sinun ei tarvitse pitää sitä enää.

Amanda: Miksei?

Travon: *kaivaa povitaskustaan esille jotain* Koska hankin sinulle uuden.

Amanda: M-mitä..?

Travon: Minä sanoin sinulle kosiessani, että ansaitsisit paljon arvokkaamman sormuksen kuin mihin jouduimme niissä olosuhteissa tyytymään.

Travon: Onneksi minulla on nyt mahdollisuus korjata tilanne.

Amanda: *haukkoo henkeä* T-Travon... ;__;

Travon: Pidätkö siitä?

Amanda: *sopertaa liikuttuneena* Kysytkin vielä.

Travon: Noin.

Amanda: *katsoo sormusta lumoutuneena* Se on täydellinen.

Travon: Hyvä jos se kelpaa. *virnistää hieman* Valitettavasti vaaleanpunaisia tai pörröisiä kihlasormuksia ei ollut tämän koruliikkeen valikoimassa.

Amanda: *kuiskaa* Kiitos, Travon. Kiitos ihan kaikesta.