Kellosepän tarina, luku 26

picfic: Tunnustus

Dexter: *nostaa uupuneena astiat pöydälle* Noin, nyt on illallinen tarjoiltu. 

Dexter: Täytyy myöntää, että tätä ainaista ruokkimista en jää yhtään kaipaamaan. 

Dexter: Noniin, kuunnelkaahan nyt tarkkaan, rakkaat zombiystäväiseni. 

Dexter: Tuon tänne kohta erään henkilön, jonka myötätunto teitä kohtaan on ainoa keinonne selvitä hengissä.

Dexter: Yrittäkäähän siis näyttää mahdollisimman säälittäviltä ja kärsiviltä, okei?

Dexter: *naurahtaa synkästi* Surullistahan tässä on se, että näytätte siltä ilman yrittämistäkin.

Dexter: Teette kuolemaa, ja se näkyy jo kilometrien päähän.

Dexter: *kuulee yhtäkkiä tekstiviestin ilmoitusäänen* Jaaha, se oli varmaan Nakalta.

Dexter: Hyvä, hän on jo täällä.

Dexter: *näppäilee pikaisen vastauksen*

Dexter: Käyn nyt noutamassa Nakan pihalta. Hän saa tulla tänne katsomaan lähietäisyydeltä, mitä hänen siskonsa on tehnyt.

Dexter: *huokaisee* Toivottavasti hän ymmärtää.

Ulkona ~

Dexter: Morjens, Naka! Hyvä kun löysit perille! 

Naka: *kävelee epävarmasti lähemmäs* Oli mukavaa kun kutsuit,

Naka: – mutta mikä ihmeen paikka tämä on? En ole ennen käynyt täällä.

Dexter: Näytän aivan kohta. Tämä on aika tärkeä juttu, joten onneksi pääsit näin nopealla varoitusajalla.

Naka: *huolissaan* Ei kai Sofielle ole sattunut mitään?

Dexter: Eijei, ei toki! Hän on ihan kunnossa.

Dexter: Sofiella on parhaillaan vähän muuta menoa, joten edustan nyt meitä molempia.

Naka: Hyvä on... Mistä on kyse?

Dexter: *kääntyy ympäri ja vakavoituu* Tule, haluaisin näyttää sinulle jotain.

Naka: *hämillään* S-selvä..?

~     ~     ~

Sofie: *sammaltaa epävarmasti* Anteeksi että häiritsen, arvon kelloseppä.

Kira: *hieroo väsyneenä silmiään* On se kumma, ettei edes kuolleena saa nukkua rauhassa. Aina on joku piipittämässä ovenraossa, kun saa viimeinkin silmänsä ummistettua.

Sofie: O-olen ihan hirvittävän pahoillani... En tarkoittanut tungetella –

Kira: Joo joo, etpä tietenkään. *pyöräyttää silmiään*

Kira: Olisitko nyt vain ystävällinen ja kertoisit, mitä teet täällä, Sofie?

Sofie: Hetkinen, mistä oikein tiedät nimeni?

Kira: *työntää peiton sivuun ja tuhahtaa* Kukapa nyt ei tunnistaisi maailman toiseksi viimeistä silmämestaria?

Kira: Sehän on silkkaa yleissivistystä. 

Sofie: Niin tosiaan...

Sofie: Mehän olemme muuten nähneet ennenkin. Sinä johdatit minut Naka-siskosi luo, kun hän oli huonossa kunnossa.

Kira: *kömpii ulos kellosta* Niinpä taisinkin. En edes muistanut enää.

Kira: Sitä unohtaa kaikenlaista, kun ei enää elä.

Kira: Mutta nyt kun kerran lähdimme utelulinjalle,

Kira: – niin kerrohan, miten löysit minut.

Sofie: *sipsuttaa kellosepän perässä* Ystäväni Amanda osasi kertoa, missä asut.

Sofie: Hänkin oli ennen haamu. Olet varmaan tavannut hänet joskus.

Kira: Vai niin. Amanda on siis vihdoin päässyt takaisin elävien joukkoon.

Kira: Hyvä, etten kirjoittanut loitsureseptiä turhaan.

Sofie: *silmät laajenevat* Sinäkö sen reseptin annoit..?

Kira: Niin tietysti. Ei kukaan muu haamu voisi tietää niin voimakasta loitsua.

Kira: Kävin kirjoittamassa sen Amandan kihlatulle, kun kuulin tytön vaipuneen haamudepressioon.

Kira: En olisi tehnyt sitä, ellen olisi pitänyt Amandaa kaupungin ainoana siedettävänä haamuna. Hän tuli juttelemaan kanssani usein.

Kira: Amanda oli niin hölmö ja kiltti, että hänen seuransa tuntui suorastaan miellyttävältä. Harva haamu osaa olla yhtä ystävällinen.

Sofie: *yrittää pysyä edelleen kellosepän kannoilla* Olemme valtavan kiitollisia, että autoit häntä. 

Sofie: Varsinkin Amandan kihlatulle tekosi merkitsee suunnattomasti. En ole koskaan nähnyt häntä yhtä onnellisena kuin nyt –

Kira: Jätä kiittelyt sikseen, en tehnyt sitä niiden takia. 

Kira: Se oli vain palvelus haamulta haamulle, ei sen enempää.

Sofie: Y-ymmärrän... No, Amanda on joka tapauksessa iloinen avustasi.

Sofie: Saanko muuten udella, minne olet menossa..?

Kira: Hakemaan näitä. *kiskaisee tikkaat esiin kaapin takaa*

Kira: Kello on taas pysähtynyt, joten täytyy vähän kunnostaa sitä. 

Kira: En pysty ikinä nukahtamaan, jos en kuule sen raksutusta.

Sofie: Aivan, ymmärrän.

Kira: No, voisitko jo vihdoin kertoa, miksi olet ylipäätään täällä?

Kira: *kävelee Sofien ohi nyrpeästi* Jos minä olen jotain haamuna olosta oppinut, niin sen, että haamuja ei tulla koskaan tapaamaan ilman omaa lehmää ojassa.

Sofie: Niin, no... Kyllä minulla olisi yksi pieni pyyntö.

Kira: Ja mikähän pyyntö?

Sofie: Pyyntö koskee Kelviniä...

Kira: Tappajaani vai? Sepäs mukavaa. Mitä Kelvinistä?

Sofie: Toivoisin, että voisit harkita peililoitsun purkamista.

Sofie: Ymmärrän, että koit oikeudeksesi kostaa hänelle tekonsa, mutta Kelvin ei surmannut sinua omasta tahdostaan. Hän on vasta lapsi, ja peililoitsu oli aika julma ratkaisu –

Kira: *jähmettyy* Hetkinen nyt. 

Kira: *kääntyy katsomaan Sofieta ällistyneenä* Luuletko siis, että minä olisin langettanut sen peililoitsun Kelvinin ylle?

Sofie: Häh..?

Sofie: Etkö sinä muka tehnyt sitä?

Kira: En.

Kira: Sen teki Naka.