Kuvatarina-aikojen kultaiset muistot, osa 1

Paluupostauksen lukeneille, sitä kommentoineille ja viestiä laittaneille lämpöisä halaus heti alkuun <3

Moikka!

Salla esitti toivomuksen, että tekisin muistelupostauksen mun kuluneista vuosista nukkeilijana. Innostuin tästä ideasta sen verran paljon, että ajattelin jakaa tän mun päässä myllertävän muistelmamammutin neljään osaan! Yksi postaus jokaiselle kuvatarinasarjalle. Luonnollisesti aloitamme siis ensimmäisestä sarjasta, joka vie meidät vuoteen 2012.

Palkkatappajan tarina, 2012-2013

Kun aloitin nukkeilun, kuvatarinoiden tekeminen oli nukkepiireissä pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Tarinoissa esiintyi Pullip-nukkeja, Barbeja, Bratzeja, Petshoppeja, ja niissä taisteltiin sekä näkymättömiä että näkyviä pahuuden voimia vastaan. 

 

Mulla kuvatarinoiden teko alkoi nukkeilupäivästä numero yksi, vaikka Pullip-nukkeja oli myös vain se tasan yksi kappale. Amanda esiintyi ensimmäisissä tarinoissa pelottomana agenttina, joka käveli hämärillä kujilla (mun huoneen säkkituolin vieressä) ja taisteli 2010-luvun trendikästä huivikummitusta vastaan. (Tuon huivin alla oli Barbie.) Nää tarinat oli ihan hillittömän hauskoja tehdä! Amandan hahmo vaan muuttui aika radikaalisti näistä sen agenttiajoista.

Muistan jo ihan alussa ajatelleeni, että kuvatarinat on mitä valloittavin tapa valloittaa netti. Oli uskomatonta huomata, että varsin rajallisilla resursseilla mutta rajattomalla luovuudella nuoret sai ihmeellisiä juttuja aikaan. Tuntui että Blogger oli nukkeilijoille varhainen suoratoistopalvelu, jonka blogilinkkien takaa löytyi jokaiselle jotakin seurattavaa. 

Mun kuvatarinainnostus kasvoi räjähdysmäisesti vasta silloin, kun sain Travonin ja Dexterin. Olin just toipumassa koko lapsuuden kestäneestä Twilight-obsessiosta ja kaipasin kipeästi hahmoja, joilla toteuttaa vuosisadan rakkaustarinaa. Olin aivan ihastunut näihin kolmeen nukkeen, ja loin niistä puoliksi tiedostamatta itselleni Twilightin hahmojen korvikkeita ja se tuntui HYVÄLTÄ. 

Ai että kun oli ihanaa saada luoda ihan oma rakkaustarinansa ja ripotella  sinne sekaan kaikkia elementtejä, jotka siihen aikaan kiinnosti tv-ohjelmissa ja kirjoissa: vähän aseita, palkkatappajia, taikaa ja kiihkeitä pusuja. (Tunnustus: En oo ikinä ollut mihinkään hahmoon niin ihastunut kuin Dexteriin. Ikuisesti mun husband.)

Se, mikä tuli mulle täytenä yllätyksenä, oli se että ihmiset oli tosi innoissaan tästä kuvatarinasta. Muistan vieläkin elävästi sen päivän, kun julkaisin osan, jossa Travon ja Amanda suuteli ja Dexter ilmestyi kuvioihin Travonin ärsyttävänä velipuolena. Olin silloin reissussa Lappeenrannassa, mutta en pystynyt keskittymään tippaakaan hiekkalinnoihin, kun tuijotin tabletin ruutua ja alati kasvavaa kommentti- ja lukijamäärää. Olin aivan haltioissani siitä, että hahmot, joihin olin kiinnittynyt koko teini-ikäisen olemuksellani, kiinnosti myös muita. Voitte vain kuvitella, millaisella innostusmoukarilla tuommoinen kokemus iski mua päähän. 

Palkkatappajan tarina (ei enää näkyvissä blogissa, valitettavasti) kärsi pienestä epäloogisuudesta ja poukkoilusta. Se oli silti superhauska tehdä, eikä lukijoita tuntunut nuoren aloittelevan kuvatarinantekijän kompuroinnit haittaavan. Mä taisin mennä vähän sillä mentaliteetilla, että mahdollisimman kreisejä juonenkäänteitä ja paljon herkullisia skenaarioita. 

Esimerkkeinä: Amanda ampumassa (lumottuna) Travonia, omaa rakastaan! Travon uskoutumassa Dexterille siitä, että hänet aiotaan teloittaa! Sofie rakastumassa Dexteriin!!! (Itkin) 

Voisin tehdä vaikka oman postauksen Sofiesta ja Dexteristä, niiden tarina kun on ollu mulle yks rakkaimpia asioita koko mun nuoruudessa. En tiedä johtuuko se noiden parisuhdedynamiikasta vai siitä miten rakkaita kumpikin on mulle hahmona, ehkä vähän kummastakin. Vielä nykyäänkin saatan välillä itkeä Saralle, miten rakkaita ne on. :'D

Palkkatappajan tarinan loppupuolella yolotus sai luvan loppua ja aloin tosissani miettiä sitä, mitä haluan koko tarinalta. Tää varsin perustavanlaatuinen kysymys pakotti mut istumaan alas ja pohtimaan tarkemmin koko tarinan juonta. Samalla halusin myös kehittyä tarinoiden teknisessä toteutuksessa! Kuvatarinaan tuli sit semmosia aiheita, jotka nykyään vaatisi trigger warningit. Ne ei ollu enää herkullisia skenaarioita skenaarioiden perään, vaan niissä oli ainakin joku punaisen langan alkeellinen säie. x) Ajoittain aika synkkä sellainen! 

(Tuossa yläpuolella Sofie ja Travon kauhistelevat löytämäänsä verilätäkköä metsässä ja osaavat yhdistää sen mafiaan.)

Tarinaan tuli lopulta mukaan Juliet, arvaamaton tyttö aseen kanssa. Kukaan ei oikein tiennyt hänestä mitään (mut mukaan lukien), mutta kyllä hän sit lopulta kertoi itsestään enemmän. :'D Ainakin sen, että hän halusi aina käyttää samaa nallemekkoa mutta eri asetta.

Juliet oli siinä mielessä mullistava hahmo mulle, että sen myötä koen tän koko tarinan lähteneen kunnolla liikkeelle. Julietin jälkeen mulla oli edes pieni haisu siitä, mikä on mun juttu!

Se, mikä sitten lopulta osoittautui mun jutuksi, oli ne samat ainekset mitä rakastin Palkkatappajan tarinan alussa: taikaa, romantiikkaa ja aseita. Lisäksi mun hahmoissa kukoisti toksinen maskuliinisuus ja tarinoista saattoi välittyä teiniminän rakkaus uhoaviin miehiin, mutta ei siitä sen enempää. :'D

Seuraavassa muistelupostauksessa päästäänkin sitten Silmämestarin tarinaan, jota tein välillä 2013-2014. Se tarinasarja on edelleen luettavissa blogissa. 

(Mun pitäisi myös vähän remontoida tätä blogia ja uusia kaikki Photobucketin panttivangiksi jääneet kuvat, joissa on vesileimat päällä. Siinä oliskin mukava pieni syysprojekti! Mutta pahoittelen niiden aiheuttamaa ärsytystä.)

Palaamisiin! <3