perjantai 2. joulukuuta 2016

Uusi alku ja kameleonttilasit


Heippadei!

Alkuun pakko kiittää kaikkia ihanasta palautteesta viime postaukseen! ;w; Olin ihan superonnellinen kaikista niistä tsemppaavista ja ymmärtäväisistä kommenteista joita olitte lähettäny <3 Kiitos!

Annoitte myös mielipiteenne tarinapulmaan, ja ilmeisesti ehdotus uudesta tyylistä sai hyvän vastaanoton. Tällä kertaa olisikin siis aika pistää nukkejen elämä pitkästä aikaa käyntiin! ^^

Ennen tarinaa haluisin kuitenkin tunkea vielä tähän pienen shootin tapaisen. Käväisin eilen pihalla räpsimässä kuvia Dexteristä ja Brunosta, joten pistettäköön tähän alkuun muutama otos herroista x)






















Aaaa oon niin kaivannut poikien kuvaamista! Pitäisi harrastaa sitä useemmin.

(Ja eikös Dexu ole hankkinut aika päheet arskat itelleen 8) Musta oli huvittavaa huomata noista kuvista jälkikäteen, miten erivärisiltä noi lasit näyttää joka kuvassa! Ihme kameleonttilasit)




Mutta NYT siihen osioon, josta oon hermoillut ja menettänyt yöuniani jo pitkään.
Kuvatarinan on siis aika vaihtua pelkäksi tarinaksi.
Huuu mua jännittää oikeesti ihan hirveesti, onko tää teidän mielestä ihan pöhkö.

Muistakaa antaa lopuksi palautetta, jos suinkin jaksatte! Olisi nimittäin ilo kuulla, mitä olitte ensimmäisestä tarinatarinasta mieltä >w<'
(Ja jotta muutos ei tuntuisi ihan liian jyrkältä, napsin pari kuvituskuvaa tuonne tekstiosien väliin.)

Toivottavasti tykkäätte! ♥



osa 11: Lähde


"Pahuutta kannattaa aina katsoa toinen silmä peitettynä. Jos sitä katsoo molemmin silmin, sen lupaukset saavat puhkaistua yhden silmän enemmän."





                 Kun Dexterin omistamalta talolta kuljettiin kilometri pohjoiseen, päädyttiin niin kutsutulle Kuninkaanlähteelle – pienelle lätäkön kokoiselle vesialueelle keskellä ikiroutaan vaipunutta metsää. Lähteestä pulppusi vuoden ympäri puhdasta pohjavettä, joka oli niin kylmää, että se olisi saanut kuolleetkin vilustumaan.

Totuuden nimissä koko metsää oli piinannut luonnoton kylmyys ja kuura jo vuosia. Jotkut tohtivat epäillä, että metsään kärrätyt kuolleet sielut olivat syynä ympärivuotiselle pakkaselle. Paikka oli nimittäin niittänyt mainetta rikollisjärjestöjen omana jäteastiana, epävirallisena hautausmaana, jonka syviin soihin ja lampiin katosi yöstä toiseen kymmeniä mustia muovisäkkejä.
Oletettiin, että kuolleiden sielujen kuormitus oli saanut metsän jäätymään hiljalleen maanpäälliseksi manalaksi.




Celeste Travert rakasti kuollutta metsää ja erityisesti siellä kuohuvaa Kuninkaanlähdettä. Hän oli löytänyt paikan vuosikausia sitten, jo ennen teini-ikäänsä, ja hän muisti hetken vieläkin lasinkirkkaasti. Sinä päivänä hänen äitinsä oli ollut kuudetta päivää peräkkäin vuodepotilaana. Tyttö oli koettanut hakea korvaavaa seuraa pihanurmen sammakoista ja etanoista, mutta niiden tallominen oli menettänyt hohtonsa jo taaperoiässä. Niinpä hän oli pian jättänyt limanuljaskat rauhaan ja lähtenyt seuraamaan puroa, joka soljui laiskasti lähimetsästä ja osoitti lähtösatamakseen pienen, montun pohjassa kuohuvan lähteen.
Paikka ei ollut kaunis. Itse asiassa se oli kaikkea muuta kuin viehättävä, suorastaan etova kaikessa kolkkoudessaan. Se ei kuitenkaan noitaa haitannut: 
Celeste rakasti rumaa piilopaikkaansa.


Lähteen reunalla, aivan veden ja lumisen kuraparketin rajalla, Celeste säilytti nykyään kahta tiedottomaan tilaan vaipunutta haamua. Hän oli raahannut kalpeanharmaat olennot sinne lähes vuosi sitten ja jättänyt ne lojumaan kohtaan, jossa vesiloska hipoi sääriä ja ilma haisi tiskiräteiltä. Siellä oli levännyt vuoden ympäri kaksi kuollutta, Amanda ja Melody.




Celeste saapui lähteelle elokuun viidentenätoista päivänä aikaisin aamusta. Haamuolennot eivät olleet muuttuneet vuoden aikana lainkaan. He makasivat täsmälleen samassa kohdassa ja täsmälleen samanlaisina haalean harmaina myttyinä, joita noidan silmilläkään pystyi tuskin erottamaan lumesta. Celeste laski huppunsa ja matkalaukkunsa, riisui mustat korkokenkänsä ja hivuttautui jääkylmää liejua pitkin haamunraatojen luo. Näky oli niin kaamea, että se sai jopa noidan tuntemaan inhoa. Melodyn iho oli kuin tummanharmaata ja kohmeista tahmaa, joka ripusti tytön kasvoille hyytävän patsasmaisen ilmeen. Amanda puolestaan näytti ystäväänsäkin karmeammalta ympäri pyörähtäneine silmineen ja sinertävine poskineen. Suu oli apposen avoinna, ja sen sisällä näkyi pitkään seisonutta, puoliksi jäätynyttä kuravettä. Amanda oli muuttunut sievästä tytöstä likaiseksi juottoaltaaksi.

”Miksi te näytätte noin onnettomilta, ystävät hyvät?” Celeste kuiskasi ja koetti vetää sormenpäällään Melodyn suupieltä ylös. ”Minä tulin vain sanomaan teille hyvästit, sillä aion lähteä matkoille”, hän kertoi. ”Käyttäytykäähän kiltisti täällä sillä välin, sopiiko?”
Ei vastausta. Koko metsä oli hiljaa, eikä haamujen läsnäolo ollut kiviä häävimpää.
”Kuin seinille puhuisi”, hän hymähti silmiään pyöritellen, niin ilmeistä kuin haamujen reagoimattomuus olikin. ”No, ettepähän voi väittää, etten olisi jättänyt hyvästejä. Rentouttavaa kylpemistä teille kummallekin.”


Velvollisuudet oli hoidettu.
Tuijoteltuaan hetken haamuja Celeste nousi liejusta ja palasi takaisin matkalaukulleen. Hän painoi kätensä vasten sammalpeitteistä puuta, jotta kenkien pukeminen onnistuisi yhden jalan varassa. Pian kuului kuitenkin erikoinen kolahdus, aivan kuin vasara olisi osunut huti naulasta, ja hän tunsi kädessään vihlaisevan kivun. Kivun, jonka oli saanut aikaan rystysten väliin painunut metsästysveitsi.




Pitkä ruosteinen terä lävisti Celesten kämmenen kuin lihavarras. Veitsi jäi töröttämään keskelle hänen kättään ja muuttui hiljalleen verestä punaiseksi.
”Auts”, tyttö kuiskasi yllättyneenä, joskaan reaktio ei kestänyt pitkään. Yksi nopea vilkaisu tulosuuntaan paljasti, että veitsen heittäjä oli entuudestaan tuttu kasvo.
”Travon Canessa!” hän hihkaisi ylimielisesti. ”Canessa, Canessa, Canessa… Voi että, siitähän on tovi. Onpa kiehtovaa nähdä sinua pitkästä aikaa.”
Travon lähestyi noitaa metsästä kuin laiha varjo. Celeste jatkoi tervetuliaispuhettaan huolettomalla ivalla:
”Olipas sangen vaarallinen ja näyttävä sisääntulo. Tällaisia harvoin saa kokea.”

Niin luonteva kuin Celeste olikin tottunut olemaan kuolevaisten seurassa, jokin Travonin yhtäkkisessä saapumisessa sai hänen olonsa epämukavaksi, jopa epämukavammaksi kuin puukko keskellä kämmentä. Travonin katseessa oli jotain tavallista hillitympää. Se teki hänestä arvaamattoman.
”Turhaan sinä minua tähän kahlitsit. Olisin minä kanssasi voinut hetken rupatella kohteliaalla pyynnölläkin”, hän koetti irvailla kepeästi, mutta ensimmäistä kertaa aikoihin hänen äänestään kuulsi epävarmuus.
Hermostunut Celeste oli näky, jota harva sai elämässään todistaa.
”Epäilemättä”, Travon sanoi värittömästi pysähtyessään kivenheiton päähän noidasta. ”Täälläkö sinä olet siis säilyttänyt Amandaa ja Melodya?”
Celeste naurahti. ”Täälläpä juuri. Ja saanen mainita, että seisot parhaillaan tyttöystäväsi päällä.”
Noidan irvailu vaati kovan hinnan: Toinen, lähes identtinen veitsi lensi Travonin otteesta Celesten vapaan käden läpi ja paiskautui puuhun kiinni, lähelle hänen lantiotaan. Nyt hänen molemmat kätensä oli naulattu kiinni puunrunkoon.


”Ai, eikö vitsi napannutkaan? No ei sitten. Totta puhuakseni Amanda ja Melody makaavat tuolla vedenrajassa, molemmat velttoina kuin kuolleet kalat”, tyttö jatkoi härnäämistään, mutta jokin hänen äänessään säilyi edelleen epävakaana. Provosoiva puhetapa tuntui tehottomalta kuin tylsä veitsi.




Travon tuijotti tyttöä kylmästi.
”Kuulin Dexteriltä, että olet joskus hankkinut itsellesi kuolemattomuuden Xenan avulla”, hän totesi. ”Kun Amanda ampui sinua viime kesänä, oliko sillä luodilla siis loppupeleissä mitään vaikutusta, vai kutittiko se vain kurkkuasi?”
”Pisti se vähän yskittämäänkin.”
”Ihanko totta?”
”Tottapa hyvinkin. Kuolleen esittäminen ei ollut pelkkää pasianssin pelaamista ruumisarkussa, voin vakuuttaa sen. Loppujen lopuksi se tosin osoittautui helpoksi hommaksi, sillä te ette vaivautuneet uhraamaan ajatustakaan sille, että saattaisinkin olla elossa”, Celeste kuittaili.
”Harvoin sitä joutuu epäilemään, jos kurkussa ammottaa valtava reikä.”
”Niinpä, niinpä. Ymmärtäähän sen, että halusitte olla naiiveja ja toiveikkaita.”

Travon huokaisi. Celesten asenne alkoi selvästi saada hänen otsasuonensa sykkimään. Niinpä hän meni suoraan asiaan:
”En vaivaudu kysymään, miksi sinä koit tarpeelliseksi kostaa Amandalle jotain, mikä ei edes vahingoittanut sinua. Sinun mielesi on niin kieroutunut, että tuskin tietäisit itsekään siihen vastausta. Enkä myöskään jaksa vaatia, että muuttaisit hänet takaisin ennalleen – myötätuntoa kun sinulla ei ole tippaakaan ja oikeudenmukaisuus on näillä nurkilla samanarvoista kuin paskapaperi.”
Celeste oli hetken hiljaa, kunnes vastasi määrätietoisesti: ”Hienoa, että olet oppinut tuntemaan minut noinkin hyvin. Jos ei arvon herra Moralisoija kuitenkaan vaadi minulta mitään, miksi hän tuli tänne tapaamaan minua? Minulla on melko kova kiire, joten täysin turhat rupatteluhetket eivät valitettavasti sovi tänään aikatauluun.”
Travon oli selvästi odottanut kysymystä. Hän alkoi oitis kaivella povitaskujaan ja otti esille rypistyneen paperilapun, johon oli kirjoitettu punaisella kynällä resepti.
”Tahdon sinun kertovan, mistä saan loput ainesosat tähän”, hän sanoi nostaen vuosi sitten saamansa lappusen Celesten kasvojen eteen. 




Luettuaan lappusen tyttö näytti huvittuneelta ja jopa helpottuneelta.
”Onpa soma resepti! Oletan, että uskot sen tuovan Amandan sinulle takaisin. Kuka sinulle noin luovat ohjeet antoi?” hän tiedusteli tyytyväisenä hykerrellen. Koska Travon oli lappusellaan paljastanut tulleensa noidan juttusille jälleen pelkistä tunneperäisistä syistä, Celeste tiesi olevansa etulyöntiasemassa. Rakkaus teki heikoksi, sen hän oli tuon kalpeaihoisen pojan seurassa huomannut jo ennenkin.
”Sillä ei ole väliä. Vastaa.”
”Voi, voi, Travon. Ei sellaisia reseptejä ole olemassa, joilla haamuja autetaan. Sinua on nyt pahemman kerran juksattu, usko minua.”
Travonin viiruksi kaventuneista silmistä näki, että hänen pitkäjänteisyytensä noidan seurassa oli pahasti koetuksella. Hän oli puristanut hampaansa yhteen ja koetti puhua niiden lomasta rauhallisesti, aivan kuin jokaisella sanalla olisi ollut oma räjähdysvaaransa:
”Voisitko lakata valehtelemasta?”
Celesten virne leveni entisestään.
”Travon…”, hän aloitti, painoi yhtäkkiä hampaansa kiinni toiseen metsästysveitsistä ja alkoi kiskoa. Veitsi irtosi hänen kädestään hitaasti ja tuskallisen näköisesti, mutta tytön kasvot eivät osoittaneet minkäänlaista merkkiä kärsimyksestä.
Noita nautti kivusta.
Ja se etoi Travonia.

Kun molemmat kädet oli vapautettu ja veitset sylkäistynä maahan, Celesten hymy hiveli jo korvanlehtiä mielipuolisena kuin Irvikissalla.
”Minä en valitettavasti osaa auttaa sinua, niin mielelläni kuin olisinkin sen tehnyt.” Hän lähestyi Travonia kaksi veristä sormea ojossa pihtien lailla. ”Mutta tiedän erään, joka pystyy auttamaan ja auttaisikin varmasti ilomielin”, hän jatkoi ja nappasi reseptilappusen Travonilta, käänsi sen ympäri ja piirsi kämmenistään vuotavalla verellä tyhjälle sivulle tikku-ukon.
”Erään, joka auttoi minuakin – ei tosin kovin halpaan hintaan.” Tikku-ukko sai ensin pään, sitten Travonin kajaalilla tuhritut silmät, torson ja pitkät jäsenet.
”Tarkoitat Xenaa”, Travon mutisi puoliääneen, häkeltyneenä vieläkin siitä, miten helposti Celeste oli ottanut vallan keskustelussa.
 ”Oikein.” Tyttö sutaisi ihmishahmon raajojen päälle poikittaiset katkoviivat. ”Mutta se voi tulla sinulle varsin kalliiksi. Arvioisin, että Xena vaatisi siitä hyvästä kaikki neljä raajaasi. Tai ehkä kolme, jos hän sattuu olemaan armeliaalla tuulella.”




Asia oli Celesten mielestä vihdoin loppuun käsitelty. Hän sitoi rauhassa korkokenkänsä, otti matkalaukkunsa, nosti huppunsa ja vilkaisi vielä kerran sanattomaksi jäänyttä poikaa.
”Pahoittelut, mutta minulla on nyt todella kiire. Törmäillään taas joskus – tai ehkä ei”, hän hymähti. ”Riippuu kaiketi siitä, onko sinulla seuraavalla tapaamiskerrallamme enää jalkoja. Sehän on ihan sinusta kiinni. Oletko valmis luopumaan jostain niin konkreettisesta yhden säälittävän haamuolennon vuoksi? Täytyy vain nostaa hattua, jos olet.”
Sen sanottuaan hän osoitti vielä kerran piirrosta, jonka oli jättänyt mutaan lojumaan raajansa menettäneestä tikku-ukosta. Piirustus oli sotkuinen ja ruma, aivan kuten oli sen välittämä viesti Travonillekin.


Hän voisi saada Amandan takaisin korkealla hinnalla.



perjantai 25. marraskuuta 2016

Ollako vai eikö olla?






Heippa höpöttimet! Ihanaa kirjoitella teille pitkästä aikaa ♥

Postaaminen on ollut mulla jo pitkään mielessä. Ette uskokaan, miten valtavasti mä oon ajatellut tätä blogia näillä mun talvinokosillani. Ja jos totta puhutaan, aina en oo pohtinut tän blogin tulevaisuutta kovin hyvässä valossa.

Toisinaan mun on tehnyt mieli tulla tänne ilmoittamaan suoraan, että jätän tän blogin kokonaan taakseni. Niin kauheeta kuin se onkin myöntää, se tuntuu valitettavan usein oikeelta ratkaisulta. On kuitenkin myös niitä päiviä, kun haluaisin vain kaapata nuket syliin ja lähteä kuvaamaan uusia kuvatarinoita teille sydämen kyllyydestä. Mielessä on käynyt jopa uuden tarinan aloittaminen, mutta kaikki ideat tuntuu kumoavan loppujen lopuksi toisensa. Oon oikeesti ollut ihan pinteessä tän blogivanhuksen kanssa, apua. :'D

Nytpä siis pyytäisin teidän apuanne. Mulla olisi nimittäin yksi kelvolliselta tuntuva ehdotus siitä, miten voisin heittää talviunet syrjään ja jatkaa tätä blogia, mutta haluan kuulla teidän mielipiteenne asiasta. Jos siis viitsitte antaa rehellisen näkemyksenne, olisin ikionnellinen. >w< 

Ennen kuin kerron kuitenkaan suunnitelmista sen enempää, voisin julkaista teille pienen shootin, jonka kuvasin reilu kuukausi sitten Nakasta! Oli ihan mahtavaa käydä kuvaamassa pitkästä aikaa nukkea ilman siimoja ja suuria suunnitelmia. En oo tajunnutkaan, miten kovasti oon sellaista kaipaillut. Toivottavasti näistä kuvista siis välittyis tän blogin vanha kunnon shoottimeininki! x)


shoot: Not gonna cast a spell on you


































~      ~      ~

Ja nyt siihen päivänpolttavaan kysymykseen:

Mitä olisitte mieltä, jos jatkaisin tarinani loppuun ilman kuvia?

Tiedän, toi kuulostaa aika karulta pudotukselta kaikkien niiden lukuisten kuvatarinoiden jälkeen, mutta antakaahan kun selitän vähän tarkemmin. :D

Totuus on se, että mä en enää pysty enkä ole järin innokaskaan jatkamaan mun nykyistä tarinaa kuvatarinana. Oon pahoillani, mutta en vaan pysty. >-<' Yritin antaa kuvatarinoille tän vuoden alussa vielä uuden mahdollisuuden, mutta päädyin taas vaan samaan vanhaan lopputulokseen: Se on liian raskasta, enkä mä siitä nauti.
Kannattaako sellaista hommaa vääntää väkisin, jos sen tekeminen uuvuttaa?

Sen sijaan mä oon kirjoittanut viime aikoina tätä mun tarinaa eteenpäin sellaisina novellimaisina katkelmina. Jokainen nukke on saanut vuorollaan olla päähenkilönä näissä tekstipätkissä ja viedä juonta eteenpäin omasta näkökulmastaan. Voisin mielelläni julkaista tarinaa teille tällaisina katkelmina, mutta mä haluaisin kuulla ensin, olisiko kukaan innokas niitä lukemaan. Löytyisikö siis nukketarinalle vielä lukijoita, jos en enää teekään niitä kuvien kanssa? ^^'

En todellakaan ole mikään mestari kirjoittamisessa, se on pakko mainita heti kättelyssä. Siitä huolimatta nautin ihan valtavasti näiden tekstipätkien kirjoittamisesta, koska oon päässyt keksimään paljon uudenlaisia ominaisuuksia mun nukkejen persooniin ja taustatarinoihin. :D Lisäksi niiden kirjoittelu on saanut mut rakastumaan mun nukkeihin yhä enemmän ja muistamaan, miten tärkeetä on pitää niiden tarina hengissä!









( ^ Ystäväiseni Maijan nukke, Destinee, on asustellut täällä väliaikaisesti ♥ Olihan tästäkin söpsykästä pakko lisätä pari kuvaa ^^)


Haluaisin pikkuhiljaa päästä herättelemään tätä blogia taas eloon. Jos tarinaidea vaan saa kannatusta, rupean postailemaan tänne pieniä katkelmia kerrallaan esimerkiksi shoottien tai joulupostausten ohessa. En kuitenkaan uskalla lupailla vielä mitään - ensin haluan kuulla teidän mielipiteenne asiasta! n_n




Tässä olikin sitten varmaan kaikki tältä erää.
Talviunet jäivät lyhyiksi, mutta niin mä totta puhuen epäilinkin niiden jäävän.
Kiitos siis ihan hirvittävästi, jos jaksatte jättää kommenttia mielipiteestänne tarinauudistukseen ♥

Ootte ihania kun jaksatte edelleen seurata tätä mun sekavaa blogikatastrofia! ^///^ Ehkä tää tästä vielä selkeytyy.

Bye ~!